JOSKUS VOI NÄINKIN KÄYDÄ

Eilen lähdettiin taas pitkästä aikaa patikoimaan. Suuntana oli Stornäset, Kastelholmassa. Ollaan ennenkin näissä maisemissa käyty ja koska täällä voi kävellä useita eri reittejä, niin haluttiin nyt kulkea sellaista reittiä jota ei aiemmin olla kuljettu.

Stornäsetissä on sekä helppoja, että hiukan vaativampia reittejä. Ajoimme autolla pienehköä tietä joka tietämämme mukaan vie reitin aloituspaikalle. 

Tie muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi ja aika ruohottunutkin se oli, joten heräsi epäilys ollaanko ollenkaan oikealla tiellä. Muutamia tienhaaroja ohitimme, mutta mitään opasteita ei näkynyt reitille, joten jatkoimme kuitenkin ajoa eteenpäin. Tuntui että hetkenä hyvänsä tie päättyy yhtäkkiä ja minä jo hermoilin miten pääsemme kääntymään jos ollaan väärässä. 

Eikä vastaantulijoitakaan olisi toivonut sillä tie oli aika kapoinen, joten sivuuttaminen olisi voinut olla hankalaa.

Lopulta kuitenkin saavuimme paikalle joka oli kääntymispaikka  ja näimme polkua osoittavat kyltit vasemmalla. Pysäköimme automme ja otimme eväsrepun ja puhelimet mukaamme.

Hämmästytti hiukan  , kun heti alkuun olimmekin jo grillauspaikalla. Ihmetytti että kuka haluaa heti ruveta eväitä syömään ja makkaroita paistamaan kun ei vielä montaakaan askelta olla otettu. 

Me emme jääneet grillailemaan vaan aloitimme kulkumme polkua pitkin, valkopäisiä tolppia seuraten. Tunnelma oli kuin satumetsässä ja varjoisassa maastossa oli mukava kulkea. Nappailin kuvia sieltä sun täältä.

Polkua pitkin oli helppo kulkea, eikä eksymisen vaaraa ollut. Paikoitellen kiipeiltiin matalahkoja kallioitakin ja silloin tuli kyllä hiki auringon paistaessa suoraan niskaan. Onneksi oli juotavaa mukana ja silloin tällöin pysähdyimmekin pitämään juomatauon. 

Reitit oli hienosti merkitty, piti vaan tietää mille reitille halusi kun eri vaihtoja oli. Me valitsimme reitin joka opastekyltin mukaan oli nimeltään Norra Strandstigen. Sitä pitkin emme olleet aiemmin kulkeneetkaan.

Valitsemamme polku ei ollut yhtä hyvin merkitty kuin ensimmäinen polku. Täällä oli ripustettu valkoisia nauhoja siellä täällä puiden oksille. Polku oli melko kapea ja välillä sai varoa nokkosiakin etteivät päässeet polttamaan. Jonkin aikaa kuljettuamme rupesi jo arveluttamaan koko polku, sillä mitään ihmeempää kaunista, tai mielenkiintoista katseltavaa ei polun varrella näkynyt.

Kun nyt olimme jo kuitenkin kulkeneet melkoisen matkan, niin takaisin päinkään ei viitsitty kääntyä. Puhelimen kartasta pystyimme onneksi seuraamaan reittiämme, joten varsinaisesti eksyksissä emme olleet.

Joten ei muuta kuin eteenpäin.

Vihdoin alkoi näyttää siltä että lähestymme meren rantaa. Kohta edessämme oli ihania sileitä kallioita ja ihastuttava merimaisema. Veneitä ajeli ohitse ja meri kimalteli. 

Päätimme pitää tässä kauniissa paikassa kahvitauon maisemia ihaillen.

Kallioilla istuen oli mitä mukavinta juoda kahvit ja syödä eväät. Liian kuumakaan ei ollut sillä merituuli vilvoitti juuri sopivasti. Aina kun näen jonkin kauniin paikan, niin alan miettiä että tässäpä olisi hieno talon paikka, tai niinkuin tässä, hieno mökin paikka: ihanat kalliot ja sopivan kokoinen meri edessä,  auringonottajalle mitä hienoin paikka. Ruohosipulit kukkivat kivenkoloissa ja vesi liplatti mukavasti rantakivissä.

Kahvin juonnin lomassa mietitytti että jatkammeko polkua eteenpäin vai käännymmekö takaisin tulosuuntaan. Tarkoituksemme oli alunperin että kierrämme tätä polkua pitkin kunnes saavumme tielle jonka toisessa päässä automme on. Tietä pitkin sitten kävelisimme kunnes olemme auton luona.

Päädyimme jatkamaan ettenpäin. Polku ei ainakaan paremmaksi tullut, mutta valkoisia nauhoja roikkui puiden oksilla, joten oli tästä joku muukin meidän lisäksemme joskus kulkenut.

Vähitellen alkoi tuntua siltä että polku vain jatkuu ja jatkuu, emmekä koskaan saavu sellaiseen kohtaan josta voisimme päästä tielle. Olisin melkein halunnut jo kääntyä takaisin, mutta olimme sentään kulkeneet jo melkoisen matkan kahvipaikaltamme, eikä ajatus palaamisesta takaisin huonoa polkua pitkin oikein houkutellut. 

J päätti kävellä polulta syrjään hiukan kauemmaksi katsomaan näkyisikö tietä lähistöllä. Minä jäin odottelemaan polun varteen. Olen huono ja pelokas kulkemaan yksin metsässä ja nytkin kävi mielessä ajatus että mitä jos eksymme toisistamme. Minulla ei ollut edes juotavaa mukana kun reppu oli J:n selässä. Ajattelin että jos yksin joudun palaamaan autolle, niin kuljen samaa reittiä takaisin, olkoon polku sitten kuinka huono tahansa.

Huutelin metsään ja kohta J vastasikin sieltä että hän näkee tien. "Raivasin" tieni varvikon ja pusikkojen läpi, miettien samalla mitenkä monta punkkia illalla löytyy ihosta tai vaatteista. Edessämme oli tie jota etsimme! Nyt tuntui että voisi kävellä vaikka kuinka pitkän matkan kun tiesi että ollaan oikeaan suuntaan menossa.

  

Miten kevyeksi askel tuntuikaan muuttuneen, vaikka jalan pohjassa tuntui kuin sinne olisi muodostumassa vesikello ja vaikka aurinko porottikin kuumasti kun tietä pitkin tarvoimme. Nyt taas halutti katsella enemmän ympärilleenkin.

Ohitimme tien varrella olevan omenatarhan ja sen lähistöllä näkyi mehiläispönttojä joissa kävi kova surina. Tuli mieleen kampanja "Pelasta pörriäinen". 

Asuukohan täällä Tellervo?

En tiedä miten pitkään kuljimme tuota tietä, ennenkuin auto näkyi, mutta kokonaisuudessaan kuljimme melkein seitsemän kilometriä. Kun nuo kilometrit kuljettiin vaihtelevassa maastossa ja pieniä polkuja pitkin, niin taisi päivälle tulla aimo annos hyvää liikuntaa. 

Patikoiminen on kyllä kivaa ja eväiden syöminen ulkona ihan parasta. Mutta kannattaa ehkä tutkia tarkkaan eri reitit ennenkuin lähtee suinpäin matkaan, eikä luottaa siihen että tuntee paikat kun on siellä ennenkin käynyt.

Me lähdimme hiukan hätäisesti liikkeelle ilman että tutkimme eri polkuja kartasta tarpeeksi hyvin.

Jos tulet Ahvenanmaalle ja haluat patikoimaan, niin ole viisaampi kuin me ja tutkaile eri reittejä vaikka klikkaamalla tästä.

OIKEIN IHANAA JA LÄMMINTÄ VIIKONLOPUN JATKOA! 

💛💛💛