Millaista oli opiskella itselleen ammatti vieraalla kielellä?

Tähän työhön lopulta päädyin
mutta mitä sitä ennen tapahtui?

Olin 30-vuotias kun miehelleni tarjoutui mahdollisuus saada koulutustaan vastaavaa työtä Ahvenanmaalla. Asuimme Turussa, ja hän aloitti työt Kastelholmassa, linnan restaurointitöissä. Minä ja lapsemme jäimme vielä Turkuun ja hän kulki Turun ja Maarianhaminan väliä joka viikonloppu.

Vuoden sitä elämää jaksoimme ja sitten muutimme koko perhe Ahvenanmaalle.

Minulla ei ollut mitään tietoa työpaikasta,

mutta nuorena sitä uskalsi silti muuttaa uudelle

paikkakunnalle, uudelle kielialueelle.

Pari viikkoa täällä asuttuamme aloin etsiä työtä. Kun ruotsinkielentaitoni oli vuosien takaisen keskikouluruotsin tasoa, niin helppoa ei työpaikan saanti ollut. Rohkaisin kuitenkin mieleni, menin työvoimatoimistoon, ja aloitin työt siivoojana poliisilaitoksella.

En ehtinyt olla tuossa työssä kuin parisen viikkoa, sillä kylämme kaupassa olin tutustunut kauppiaan vaimoon. Hän oli suomenkielinen ja tuli aina juttelemaan kun asioin kaupassa. Hän sitten ehdotti, että tulisin heille kauppaan töihin.

Kauppa oli lähellä kotiamme ja työ kuulosti mukavalta, joten aloitin työt siellä. Siihen aikaan kaikkiin tavaroihin laitettiin hintalaput ja siitä tuli minun hommani. Järjestelin myös tuotteet hyllyille, ja pidin tuosta työstä kovasti.

Kun opin  enemmän ruotsin kieltä, aloitin leipä-ja juustotiskillä. Siinä sai puhua ihmisten kanssa , joten kielitaito karttui pikkuhiljaa, ja työkaverit olivat mukavia.

Viisi vuotta tuo kauppa oli työpaikkani, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että jotain olisi kiva vielä opiskella. Mutta mitä voisin opiskella täällä kotisaarella, sillä en halunnut lähteä muualle opiskelemaan?

Maarianhaminassa oli juuri alkamassa
kaksi ja puoli vuotta kestävä perushoitajakoulutus
ja kiinnostuin siitä.

Otin yhteyttä kouluun ja sitten ei kulunut kauaakaan kun istuin koulun penkillä parikymmentä vuotta minua nuorempien kanssa.

Olin haastattelussa kertonut epäröineeni koulutukseen pyrkimistä, koska olin jo niinkin vanha kuin 35-vuotias. Haastattelija kuitenkin piti ikääni pelkästään meriittinä, eikä kielitaitonikaan, tai paremminkin sen vajavaisuus tuntunut haittaavan.

Ennen kuin uskalsin edes ajatella tuohon koulutukseen hakemista, olin yhteydessä toiseen suomenkieliseen naiseen, joka oli vastikään valmistunut perushoitajaksi. Hän kannusti minua hakemaan kouluun ja niin päätin uskaltaa aloittaa opiskelun.

Viihdyin koulussa tosi hyvin
ja olin tunnollinen oppilas. Nuorempiin verrattuna
tein varmaan moninkertaisesti töitä opiskelun eteen.

Tuntui, että nuoret muistivat asiat jo kertalukemalla, kun taas minun täytyi päntätä asioita läpi useaan kertaan ennen kuin jotain jäi päähän. Lisätyötä aiheutti tietysti sekin, että tunnilla tuli jatkuvasti vastaan sanoja ja termejä, joiden suomenkielistä vastinetta en tietänyt, enkä näin ollen ymmärtänyt mitä sana tarkoitti.

Otin tavakseni kirjoittaa ylös kaikki minulle vieraat sanat ja kotona sitten tutkin sanakirjasta mitä ne tarkoittivat.

En kiellä, etteikö oloni olisi välillä tuntunut tältä. Ja jos en kotoa olisi saanut kannustusta opiskeluun, niin voi olla että olisin jättänyt sen kesken. 

Ensimmäisenä opiskeluvuonna meillä oli hoitoalan aineiden lisäksi paljon muitakin aineita. Matematiikkaa olin kouluaikana aina inhonnut, mutta nyt se tuntui suorastaan mielenkiintoiselta ja lääkeainelaskuistakin tykkäsin kovasti. Olisipa ollut tämä järki päässä silloin aiemmin nuorempana koulua käydessä, niin tulokset olisivat saattaneet olla hiukan toisenlaiset.

Opiskeluun kuului tietysti myös
työharjoittelujaksoja. Monissa paikoissa
olin vanhempi kuin hän, jonka oppilaana olin.

Välillä tuntui siltä, että kun en ollut enää ihan nuori, niin minun oletettiin automaattisesti osaavan ja tietävän hoitoalastakin paljon enemmän kuin mitä olimme opiskelussa vielä ehtineet opetella.

Viihdyin kuitenkin harjoittelupaikoissani. Yleensä harjoittelujakso kesti kuusi viikkoa kerrallaan, joten siinä ajassa pääsi jo aika hyvin perehtymään harjoittelupaikan työskentelyyn ja rutiineihin.

Koulutuksen loppuvaiheeseen kuului myös lopputyön tekeminen. Minulla sen aiheena oli dementiapotilaiden kohtaaminen. Välillä tuntui siltä, ettei tuo lopputyö valmistu ikinä. Materiaalinkin hankkiminen oli hankalaa, sillä tietokoneita ei vielä silloin opiskelussa käytetty, joten googlettaminen, ja tiedon etsiminen sitä kautta oli tuntematonta.

Vähitellen lopputyökin kuitenkin valmistui, ja esittelin sen harjoittelupaikassani sairaalassa henkilökunnalle. En jännittänyt mitenkään kauheasti sitä ja hyvin se meni. Jos tänä päivänä joutuisin moiseen tilanteeseen, niin en kyllä uskaltaisi suutani avata. Silloin tuntui kuitenkin siltä, että kun on päässyt opiskeluissa loppusuoralle, niin "lähes kaikki tieto" on hallussa. Epävarmuus omasta osaamisesta taisi tullakin vasta sitten kun oli jonkin aikaa ollut työelämässä ja sai huomata, että koulussa ei sentään kaikkea oltukaan opittu, vaan työn kautta sai oppia koko ajan uutta.

Sitten koitti valmistumispäivä!

Olin koko opiskelun ajan ajatellut, että olen maailman onnellisin ihminen jos joskus valmistun. Ja niin taisin ollakin. Minulla oli jo työpaikka odottamassa samalla osastolla, jossa olin erään harjoittelujakson suorittanut.

Olin jo silloin kysellyt mahdollisuutta päästä sinne töihin valmistuttuani ja minut toivotettiin tervetulleeksi.

Ehdin ennen eläkkeelle jäämistä työskennellä hoitoalalla lähes kolmekymmentä vuotta, enkä kertaakaan ole katunut sitä, että sille alalle lähdin. Jos jotain olen katunut, niin sitä, etten jo nuorempana opiskellut. Mutta olosuhteet olivat silloin toiset.

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan! 

Miksi kirjoitin tämän postauksen? Siksi, että halusin kertoa, että kannattaa uskaltaa kokeilla uutta, vaikka ensin tuntuisikin epävarmalta.

Oikein hyvää viikonloppua!

💙💙💙

(Niin, ja ne kellot tunnilla taaksepäin la-su välisenä yönä)